2004/03/25
...aina väärinpäin
Tony Blair vieraili Libyassa tapaamassa Muammar Gaddafia. Tapaus on merkittävä, sillä Gaddafihan on ollut amerikkalaisten vastaisen taistelun kärkijoukoissa jo vuosikymmeniä. Blair puolestaan on amerikkalaisten korkean johtajan paras kaveri. Libyahan on antanut hieman periksi viime aikoina, mutta kyllä tässä ovat brititkin tulossa vastaan. Onko siis yksisilmäisyys mennyttä?
Mutta asia ei sitten kuitenkaan taida olla aivan yksinkertainen. Blair joutui välittömästi selittelemään toimintaansa. Onhan se varsin kyseenalaista, että vapaan maailman johtokunnan varapuheenjohtaja kaveeraa terroristeja rahoittaneen diktaattorin kanssa. Epäilykset kohdistuvatkin brittien öljynhimoon -- kauppoja on kuulemma jo tehty.
Kuumeessa on hieman vaikea ajatella selkeästi, mutta jotenkin näin tämä menee: Sotilaallisen väliintulon vastustaminen on melko luontevaa ja kansan mielipiteen vastustamisesta varmasti menee pääministerin suosio. En kuitenkaan tajua, mitä vastustettavaa on siinä, että kun pahantekijä ilmoittaa luopuvansa ilkeistä maailmanvalloitussuunnitelmistaan, riidat sovitaan, hierotaan yhteistyötä ja pyritään kommunikaatioon. Sehän on juuri sitä, mihin on syytä pyrkiä. Talouden ja teollisuuden yhteistyöllähän Euroopassakin on pyritty Saksan ja Ranskan väliset sodat välttämään. Vaikuttaisi jopa onnistuneen melko hyvin. Herää kyllä hieman maailmanhistorian motivoimia epäilyksiä siitä, kuka voittaa kun britit tekevät oljykauppoja libyalaisten kanssa...
Seuraavaksi tietenkin kysymykseksi nousee teollistuneiden maiden ja kehitysmaiden suhde. Kehitysmaat eivät käy perinteisessä mielessä sotimaan, mutta jos Afganistanista käsin voidaan tehdä tuhoa New Yorkissa niin ero ei liene merkityksellinen. Kaipa sitä köyhien afrikkalaisvaltioidenkin yläluokka pystyisi rahoittamaan massiivisia operaatioita riistäjiään vastaan jos heillä vain olisi sopiva ideologia motivoimaan alaisiaan -- ja tietysti itseäänkin, sillä miksipä he ilman ideologiaa hyökkäisivät niiden kimppuun, jotka mahdollistavat heidän ylellisen elämäntapansa. Vaan kaikille niille, jotka eivät vielä tajunneet mitä yritän sanoa (en ole täysin varma viestini selkeydestä), epäoikeudenmukaisuus on nykymaailmassa merkittävin vaikuttava tekijä siihen, mitä yleisesti kutsutaan turvallisuusongelmaksi. Toisin sanoen, epäilen että joukkoliikkeiden kiihottaminen jenkkejä vastaan olisi hitusen vaikeampaa, jos maailmassa vallitsisi puolueeton käsitys, jonka mukaan Yhdysvallat on oikeasti globaali altruistinen hyväntekijä.
Näin yksinkertaista se on. Turha yrittää väittää vastaan.
|
Mutta asia ei sitten kuitenkaan taida olla aivan yksinkertainen. Blair joutui välittömästi selittelemään toimintaansa. Onhan se varsin kyseenalaista, että vapaan maailman johtokunnan varapuheenjohtaja kaveeraa terroristeja rahoittaneen diktaattorin kanssa. Epäilykset kohdistuvatkin brittien öljynhimoon -- kauppoja on kuulemma jo tehty.
Kuumeessa on hieman vaikea ajatella selkeästi, mutta jotenkin näin tämä menee: Sotilaallisen väliintulon vastustaminen on melko luontevaa ja kansan mielipiteen vastustamisesta varmasti menee pääministerin suosio. En kuitenkaan tajua, mitä vastustettavaa on siinä, että kun pahantekijä ilmoittaa luopuvansa ilkeistä maailmanvalloitussuunnitelmistaan, riidat sovitaan, hierotaan yhteistyötä ja pyritään kommunikaatioon. Sehän on juuri sitä, mihin on syytä pyrkiä. Talouden ja teollisuuden yhteistyöllähän Euroopassakin on pyritty Saksan ja Ranskan väliset sodat välttämään. Vaikuttaisi jopa onnistuneen melko hyvin. Herää kyllä hieman maailmanhistorian motivoimia epäilyksiä siitä, kuka voittaa kun britit tekevät oljykauppoja libyalaisten kanssa...
Seuraavaksi tietenkin kysymykseksi nousee teollistuneiden maiden ja kehitysmaiden suhde. Kehitysmaat eivät käy perinteisessä mielessä sotimaan, mutta jos Afganistanista käsin voidaan tehdä tuhoa New Yorkissa niin ero ei liene merkityksellinen. Kaipa sitä köyhien afrikkalaisvaltioidenkin yläluokka pystyisi rahoittamaan massiivisia operaatioita riistäjiään vastaan jos heillä vain olisi sopiva ideologia motivoimaan alaisiaan -- ja tietysti itseäänkin, sillä miksipä he ilman ideologiaa hyökkäisivät niiden kimppuun, jotka mahdollistavat heidän ylellisen elämäntapansa. Vaan kaikille niille, jotka eivät vielä tajunneet mitä yritän sanoa (en ole täysin varma viestini selkeydestä), epäoikeudenmukaisuus on nykymaailmassa merkittävin vaikuttava tekijä siihen, mitä yleisesti kutsutaan turvallisuusongelmaksi. Toisin sanoen, epäilen että joukkoliikkeiden kiihottaminen jenkkejä vastaan olisi hitusen vaikeampaa, jos maailmassa vallitsisi puolueeton käsitys, jonka mukaan Yhdysvallat on oikeasti globaali altruistinen hyväntekijä.
Näin yksinkertaista se on. Turha yrittää väittää vastaan.
|
2004/03/22
Taistelu vapautta vastaan
Minua on viime aikoina hämmästyttänyt suuresti Helsingin Sanomien uuden Kiinan-kirjeenvaihtajan Sami Sillanpään kyklooppimainen kirjoittaminen keskustan valtakunnan poliittisesta järjestelmästä. Sillanpää kirjoittaa välillä tunteella useiden yksilöiden kokemasta ahdingosta puolentoista miljardin ihmisen valtiossa, ja välillä amerikkalaishenkistä paatosta maan politiikan yhdenkeskisyydestä.
Edelliseen epäkohtaan voinee vain todeta, ettei hyvin mene suurella ihmisjoukolla vapaan maailman pääkonttorissa Amerikan Yhdysvalloissakaan. Jälkimmäisestä taas voi hieman ihmetellä, että onko se nyt sitten jotenkin vakavaa, jos poliitikkojen ei tarvitse valehdella ja kosiskella kansaa päästäkseen tekemään huonoja päätöksiä vähäksi aikaa koko ajan peläten tappiota seuraavissa vaaleissa. Yksipuoluejärjestelmässä voidaan hyvällä tuurilla tehdä jopa pitkäjänteistä politiikkaa. Itseasiassa jos Kiinan kommunistisen puolueen tavoitteet etenevät jatkossakin Deng Xiaopingin visioiden mukaisesti, tuottaa Kiinan viimeaikainen vaurastuminen elintason kohoamista koko kansantasavallassa. Aivan yhtä paljon kuin tämä riippuu johtajien ja alueellisten virkamiesten tahdosta ja rehellisyydestä, riippuu lopputulos myös siitä, antaako "vapaa maailma" moisen sosialistisen haaveen realisoitua.
Dengin suunnitelmassa on yksi heikko kohta: Talouden vapauttaminen ja maan avaaminen kansainvälisille kapitalistiyrityksille kyllä tuottaa vaurastumista, mutta altistaa Kiinan samalla noiden yritysten ja niiden taustavoimina toimivien vieraiden valtioiden mielivallalle. Vaarana on siis samanlainen tilanne kuin kolonialismin aikaan, kun oopiumisodat tuhosivat Qing-dynastian rippeet. Toivona lienee, että kommunistinen puolue seisoo vielä toistaiseksi tukevammin kuin sisäisissä ristiriidoissaan kamppaillut Qing-hallinto.
Niin siis mitä ihmettä! Olenko alkanut puolustaa vapauden vihollisia, totalitaarista Puolueen diktatuuria? Oliko Stalin paras kaverini? Kyllä ja ei. Ensinnäkin, minulla ei ole ikinä ollut iloa tavata Isä Aurinkoista hänen omassa persoonassaan, syitä siihen löytyy varmasti useita: En esimerkiksi ole postuumisti salanimellä kirjoittava O.W. Kuusinen. Toiseksi, olen riittävän anarkisti ja toisinajattelija uskaltaakseni julistaa käyväni taistelua vapaata maailmaa vastaan. Ainakin jos vapaa maailma on se, jota G.W. Bush puolustaa Yhdysvaltain sotavoimien läsnäololla vaikkapa Djiboutissa ja Saksassa, tai jota Israel puolustaa tapattamalla halvaantuneita vanhuksia. Sikäli kuin minä mistään mitään ymmärrän, ovat sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja ihmisten hyvinvointi paljon tavoiteltavampia yhteiskunnan ominaisuuksia kuin jokin tietty talousjärjestelmä, puhumattakaan mielikuvavaaleista mielivaltaisin väliajoin.
|
Edelliseen epäkohtaan voinee vain todeta, ettei hyvin mene suurella ihmisjoukolla vapaan maailman pääkonttorissa Amerikan Yhdysvalloissakaan. Jälkimmäisestä taas voi hieman ihmetellä, että onko se nyt sitten jotenkin vakavaa, jos poliitikkojen ei tarvitse valehdella ja kosiskella kansaa päästäkseen tekemään huonoja päätöksiä vähäksi aikaa koko ajan peläten tappiota seuraavissa vaaleissa. Yksipuoluejärjestelmässä voidaan hyvällä tuurilla tehdä jopa pitkäjänteistä politiikkaa. Itseasiassa jos Kiinan kommunistisen puolueen tavoitteet etenevät jatkossakin Deng Xiaopingin visioiden mukaisesti, tuottaa Kiinan viimeaikainen vaurastuminen elintason kohoamista koko kansantasavallassa. Aivan yhtä paljon kuin tämä riippuu johtajien ja alueellisten virkamiesten tahdosta ja rehellisyydestä, riippuu lopputulos myös siitä, antaako "vapaa maailma" moisen sosialistisen haaveen realisoitua.
Dengin suunnitelmassa on yksi heikko kohta: Talouden vapauttaminen ja maan avaaminen kansainvälisille kapitalistiyrityksille kyllä tuottaa vaurastumista, mutta altistaa Kiinan samalla noiden yritysten ja niiden taustavoimina toimivien vieraiden valtioiden mielivallalle. Vaarana on siis samanlainen tilanne kuin kolonialismin aikaan, kun oopiumisodat tuhosivat Qing-dynastian rippeet. Toivona lienee, että kommunistinen puolue seisoo vielä toistaiseksi tukevammin kuin sisäisissä ristiriidoissaan kamppaillut Qing-hallinto.
Niin siis mitä ihmettä! Olenko alkanut puolustaa vapauden vihollisia, totalitaarista Puolueen diktatuuria? Oliko Stalin paras kaverini? Kyllä ja ei. Ensinnäkin, minulla ei ole ikinä ollut iloa tavata Isä Aurinkoista hänen omassa persoonassaan, syitä siihen löytyy varmasti useita: En esimerkiksi ole postuumisti salanimellä kirjoittava O.W. Kuusinen. Toiseksi, olen riittävän anarkisti ja toisinajattelija uskaltaakseni julistaa käyväni taistelua vapaata maailmaa vastaan. Ainakin jos vapaa maailma on se, jota G.W. Bush puolustaa Yhdysvaltain sotavoimien läsnäololla vaikkapa Djiboutissa ja Saksassa, tai jota Israel puolustaa tapattamalla halvaantuneita vanhuksia. Sikäli kuin minä mistään mitään ymmärrän, ovat sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja ihmisten hyvinvointi paljon tavoiteltavampia yhteiskunnan ominaisuuksia kuin jokin tietty talousjärjestelmä, puhumattakaan mielikuvavaaleista mielivaltaisin väliajoin.
|
2004/03/16
Näin sen voisi tiivistää
2004/03/09
Epäuskon hetkiä
Eilen minua alkoi hieman epäilyttää miksi edes yritän saada jotain muuta aikaiseksi kuin välittömästi omaan hyvinvointiini liittyviä asioita. Jotenkin minusta tuntuu ettei yhteiskunnassa pahemmin jaeta mitään hyväntekijäpisteitä pyyteettömille yhteisen hyvän tavoittelijoille. Eikä kenellekään muullekaan. Pitäisiköhän vaihtaa alaa, hankkia kaupallisen alan koulutus, mennä armeijaan johtamiskoulutukseen ja alkaa isopalkkaiseksi suurkapitalistipampuksi. Uskon olevani siihen riittävän fiksu, ja häikäilemättömyyttä nyt on helppo kehittää. Työ saisi olla ihan mitä tahansa paskaa ja avoimesti moraalisesti huoletonta tyhmien kusettamista (enkä tarkoita koirien ulkoiluttamista naapurin takapihalla), kunhan siitä tulisi riittävästi liksaa ja työsuhdeauto olisi seitsenlitrainen Jaguar. Vapaa-ajalla voisi sitten vetää viinaa ja lähennellä nuoria naisia (työaikana sitä ei voi tehdä kun tulee muuten syyte seksuaalisesta häirinnästä).
Nyt alankin jo muistaa miksi lajittelen jätteeni, kohtelen ihmisiä tasa-arvoisesti, syön kasvisruokaa, autan toisia kyetessäni, matkusta julkisissa kulkuvälineissä pummilla ja ylipäänsä pohdin tällaisia kysymyksiä. Koska haluan tehdä niin. En tavoittele toimillani mitään muuta kuin noiden toimien välittömiä seurauksia, sillä parhaan tietoni mukaan ne ovat oikeita asioita tehdä. Osasta niitä tekee oikeita se, että kun joku toinen huomaa minun niin tekevän, saattaa hän ajatella asiaa edes hetken. Jokainen aiheutettu ajatus on saavutus.
Vallankumouksessa ei ole tärkeintä muutos vaan harkinta. Vallankumous ilman harkintaa on vain uuden diktaattorin kruunajaiset.
|
Nyt alankin jo muistaa miksi lajittelen jätteeni, kohtelen ihmisiä tasa-arvoisesti, syön kasvisruokaa, autan toisia kyetessäni, matkusta julkisissa kulkuvälineissä pummilla ja ylipäänsä pohdin tällaisia kysymyksiä. Koska haluan tehdä niin. En tavoittele toimillani mitään muuta kuin noiden toimien välittömiä seurauksia, sillä parhaan tietoni mukaan ne ovat oikeita asioita tehdä. Osasta niitä tekee oikeita se, että kun joku toinen huomaa minun niin tekevän, saattaa hän ajatella asiaa edes hetken. Jokainen aiheutettu ajatus on saavutus.
Vallankumouksessa ei ole tärkeintä muutos vaan harkinta. Vallankumous ilman harkintaa on vain uuden diktaattorin kruunajaiset.
|
2004/03/05
Laki ja oikeus
Nyt sitten käräjäoikeus on puinut ulkoministeriön asiakirjojen salaisuutta ja asiassa toimijoina olleiden rangaistavuutta. Päätös tullee parin viikon sisällä. (YLE24) Onhan se ymmärrettävää että lakia pitää valvoa eli jos jokin on kiellettyä, kuten tässä tapauksessa salaisten asiakirjojen paljastaminen, on siitä rangaistava. Siitä ei pääse mihinkään että laillisuus on viime kädessä järjestyneen ja järjellisen yhteiskunnan kulmakivi. Edellisessä postauksessa taisin myös sivuta tätä aihetta: Laillisuus kuitenkin kyseenalaistuu, jos lait ovat yhteisön yleisen näkemyksen mukaan älyttömiä. Jos on paljon lakeja, joita ei vain noudateta tai joiden mielettömyydestä ollaan yhtä mieltä (harmi etten osaa laukoa tästä aiheesta yhtä hyviä anekdootteja kuin eräs ystäväni), koko lakijärjestelmä alkaa horjua.
Salaisuuskiistasta alkaa näin kehkeytyä suorastaan massiivinen yhteiskunnallinen dilemma. Jos asiakirjoja julkistaneet vapautetaan tai rangaistaan lähinnä vain toimintansa tökeröydestä (ns. tyhmyydestä sakotetaan -periaate) sillä perusteella, että he tekivät oikein, koska pääministeri teki kauppaa vanhan vihtahousun kanssa kansalaisten selän takana, herää kysymys mikä on asiakirjojen salaiseksi julistamisen todellinen vaikutus? Jos taas tuomio langetetaan kovimman mukaan ilman lieventäviä asianhaaroja, on sekin ongelmallista, kun syytettyjen toimet olivat kuitenkin suuren kansanosan ja monien älymystön edustajien mielestä sinänsä oikeutettuja heidän paljastaessaan moisia konnuuksia. Hyväntekijät linnaan, laki suojelee omavaltaisia öykkäreitä.
Onhan siitä jo jonkin verran keskusteltukin, että salaisia asiakirjoja pitää olla, jotteivät vihollisvaltiot (l. kaikki muut, esimerkiksi toiset valtioliittomme jäsenet) saa etulyöntiasemaa tietämällä mitä aiomme heidän kanssaan sopia, ja pitäähän vapaan maailman johtajan kanssa sovittu yhteistyö pimittää koko muulta vapaalta maailmalta. Minusta tuollaisen menettelyn yleinen nimitys on juonittelu. Etenkin kun on syytä uskoa, että jos ne valtiot, joille tiedoista olisi hyötyä, ne haluaisivat, osaisivat he haluamansa tiedot ottaa. Ainakin jokainen sivilisaatiostrategiapelejä pelannut tietää kyllä, että vakoilu on vaikeaa yksinvaltaisissa poliisivaltioissa mutta demokratioissa lasten leikkiä. Eikä minusta muutenkaan oikein kuulu demokraattisuusperiaatteisiin päätösten tekeminen epätäydellisen informaation perusteella.
Ennakoin tuomion olevan jotakuinkin samankaltainen kuin poliitikkojen ja muiden julkisuuden henkilöiden tuomiot yleensäkin nyky-Suomessa, eli puolisen vuotta ehdollista ja läjä sakkoja. Valtion virkoihin ei varmaan pääse vähään aikaan jos enää ollenkaan mutta eduskuntaan luultavasti taas 2007. Toivottavasti olen väärässä.
|
Salaisuuskiistasta alkaa näin kehkeytyä suorastaan massiivinen yhteiskunnallinen dilemma. Jos asiakirjoja julkistaneet vapautetaan tai rangaistaan lähinnä vain toimintansa tökeröydestä (ns. tyhmyydestä sakotetaan -periaate) sillä perusteella, että he tekivät oikein, koska pääministeri teki kauppaa vanhan vihtahousun kanssa kansalaisten selän takana, herää kysymys mikä on asiakirjojen salaiseksi julistamisen todellinen vaikutus? Jos taas tuomio langetetaan kovimman mukaan ilman lieventäviä asianhaaroja, on sekin ongelmallista, kun syytettyjen toimet olivat kuitenkin suuren kansanosan ja monien älymystön edustajien mielestä sinänsä oikeutettuja heidän paljastaessaan moisia konnuuksia. Hyväntekijät linnaan, laki suojelee omavaltaisia öykkäreitä.
Onhan siitä jo jonkin verran keskusteltukin, että salaisia asiakirjoja pitää olla, jotteivät vihollisvaltiot (l. kaikki muut, esimerkiksi toiset valtioliittomme jäsenet) saa etulyöntiasemaa tietämällä mitä aiomme heidän kanssaan sopia, ja pitäähän vapaan maailman johtajan kanssa sovittu yhteistyö pimittää koko muulta vapaalta maailmalta. Minusta tuollaisen menettelyn yleinen nimitys on juonittelu. Etenkin kun on syytä uskoa, että jos ne valtiot, joille tiedoista olisi hyötyä, ne haluaisivat, osaisivat he haluamansa tiedot ottaa. Ainakin jokainen sivilisaatiostrategiapelejä pelannut tietää kyllä, että vakoilu on vaikeaa yksinvaltaisissa poliisivaltioissa mutta demokratioissa lasten leikkiä. Eikä minusta muutenkaan oikein kuulu demokraattisuusperiaatteisiin päätösten tekeminen epätäydellisen informaation perusteella.
Ennakoin tuomion olevan jotakuinkin samankaltainen kuin poliitikkojen ja muiden julkisuuden henkilöiden tuomiot yleensäkin nyky-Suomessa, eli puolisen vuotta ehdollista ja läjä sakkoja. Valtion virkoihin ei varmaan pääse vähään aikaan jos enää ollenkaan mutta eduskuntaan luultavasti taas 2007. Toivottavasti olen väärässä.
|
2004/03/04
Aatteellisesti neutraalia opetusta?
Tänään Yleisradio uutisoi heti aamusta että Ranskassa etenee lakiesitys, joka kieltäisi "uskontotuntaan selkeästi viittaavien tunnusten" käytön valtion kouluissa. Kolikossa on jälleen kerran kaksi puolta. Hallitus on käyttänyt esityksen perusteena valtion ja kirkon pitämistä toisistaan erossa. Muslimit nyt ymmärrettävästi ovat loukkaantuneita, koska merkittävin vaikutus olisi muslimien käyttämän huivin kielto. Tietysti myös ristit ja juutalaisten kipat ovat kieltolistalla mutta ne ovat suhteellisen ongelmattomia ilmeisesti sitten kuitenkin. Eikä koululaisille varmaankaan tule ongelmia vaikkapa rastojen periaatteesta olla leikkaamatta karvoitustaan, vaikka joillakin tietysti parrankasvu alkaakin 13-vuotiaana.
Hanketta ovat vastustaneet myös "useat valtiot" (mitkäköhän ne mahtaisivatkaan olla?) sekä ihmisoikeusjärjestöt. Onhan se ymmärrettävästi uskon(non)vapauden rajankäyntiä kun kielletään näkyvien uskonnollisten tunnusten käyttö, siis uskonnon ilmaiseminen. Minun nähdäkseni kyse onkin nimenomaan rajankäynnistä ja äärettömän tärkeästä sellaisesta. Asiasta pitäisi puhua oikeastaan paljon enemmän, sillä jos Ranskan hallituksen ymmärrys omasta esityksestään on todella sillä tasolla, että valtio ja kirkko on pidettävä erillään toisistaan, saatetaan säätää vääristä syistä laki, jonka määräykset ovat oikeita. Perustelut ovat minusta tärkeämpiä laillisuuden kriteereitä kuin laki itse.
Mielenkiintoinen osa tätä keskustelua ja prosessia on nähdäkseni se, että kyse on juuri kouluista. Tästä ei siis saa vetää sitä johtopäätöstä, että bussikuski ei saa käyttää turbaania. Kun kyse on kouluista, on kyse nimenomaan lasten tekemästä uskonnon ilmaisusta, ja toisaalta siitä miten lapsia altistetaan vertaisryhmänsä uskonnollisille ilmauksille. Lapsikin tajuaa, että tässä liikutaan hämärillä vesillä, sillä on ilmeisen kyseenalaista laittaa lapset ilmaisemaan jotain uskontoa. Kun ollaan Ranskassa niin kyllä se on paremman järjestelmän puutteessa sikäläinen lainsäätäjä, joka määrää koska lapset ovat riittävän kypsiä julistamaan uskontoaan tai edes uskomaan johonkin uskonnon julistamaan oppiin. Uskontojen periytymisen kieltäminen olisi kai hieman ongelmallista kun jotkut uskonnot voivat vain periytyä, siitä tulisi ehkä tarpeettoman suuri haloo kun miettii keihin tuollainen rajoitus erityisesti iskisi. Vaikka niinkin voisi tietysti tehdä, joskushan hyvän tekeminen suututtaa toisia.
Mutta todetaan vielä, että ateismi on aivan yhtä kummallinen oppirakennelma kuin vaikka nyt jainalaisuuskin, puhumattakaan roomalaiskatolisuudesta. On olemassa kategorinen perustelu sille, miksi kirkko (tai oikeastaan uskonto) ja valtio on pidettävä erossa toisistaan. Se on uskonnonvapaus. Suomessakin on astuttu pari askelta vapautta kohti kun uskonnottomien omaisten ei tarvitse maksaa itseään kipeäksi vainajan hautaamisesta, esimerkiksi. Sanoja on vähän vaikea asetella sopivasti, mutta haluan sanoa, ettei minkään aatteen noudattaminen ehdottomasti, vaikka se sitten polkisi alleen lukemattomia älyttömiä aatteita, ole järkevää, siis rationaalista. Ymmärrän kyllä, jos joku toteaa ettei halua ajatella kaikkia valintojaan vaan mieluummin noudattaa Jeesuksen neuvoja. Mutta siitä huolimatta minä pidän tuota henkilöä hieman vastuuttomana hänen siirtäessään vastuun päätöksestä Jeesukselle -- lähes kaksituhatta vuotta sitten kuolleelle henkilölle. Vastaavasti ateisti on kummallinen väittäessään tietävänsä että jumalaa ei ole olemassa. Kertoisipa joku minullekin, kuinka jonkin olennon olemassaolemattomuus todistetaan.
Jätetään kuitenkin nälviminen ja palataan asiaan. Ranskalaisilla on selvästi jonkinlainen pyrkimys uskonnolliseen neutraaliuteen. Ainakin kouluissa se on täysin perusteltua, koska huomattavasti järkevämpää olisi kasvattaa lapsista itsenäiseen harkintaan ja päätöksentekoon, kriittiseen ajatteluun kykeneviä yhteisönsä jäseniä. Jos ei muuta niin se on ainakin yhteiskunnan kokonaisedun mukaista pitkällä aikavälillä. Minä uskon tosin että se olisi myös askel parempaan maailmaan. Mutta epäilen uskontokriittisyyden riittävän. Kaikkiin muihin aatejärjestelmiin pitää suhtautua samalla tavalla -- tosin täytyy tietysti muistaa, ettei epätäydellinen informaatio edistä kriittistä ajattelua mitenkään, joten kaikista aatejärjestelmistä pitäisi saada kattavasti informaatiota. Eipä olisi minulle ainakaan peruskoulussa opetettu mitään vaikkapa marxilaisuudesta jos en olisi itse ottanut selvää, enkä muista lukiossakaan siihen ikinä puututun. Ei mikään ihme sinänsä että ihmisten käsitys kommunismista on osapuilleen synonyymi totalitarismille.
Kaikki postmoderniin ajatteluun tutustuneet tietysti huudahtavat tässä välissä (ehkä jo aikaisemminkin), että taistelen tuulimyllyjä vastaan, sillä jokainen opettaja siirtää aina eteenpäin omaa arvomaailmaansa, että lapsia ei voida kasvattaa arvo- tai ideologiatyhjiössä (pahoittelen sanahirviöitä). Ilokseni voin todeta, että he ovat käsittäneet saamansa opit jokseenkin oikein. Yhtä iloisena pystyn tosin jatkamaan, että tämä on myös hyvä asia, sillä arvo- ja ideologiatyhjiössä kasvavista lapsista tulisi välttämättä näkemyksettömiä koneiston pompoteltavissa olevia tuhon välikappaleita. Itseasiassa mielenkiintoista olisi oikeastaan kyseenalaistaa arvotyhjiössä kasvamisen mahdottomuus, niin paljon maailmassa tapahtuu todella käsittämättömiä ratkaisuja päivittäin. Vaikka pelkästään tässä kaupunginosassa.
Vastaukseni postmodernisteille on, että laadukkaan perussivistyksen saavista lapsista kasvaa mainitsemani kaltaisia itsenäisiä yhteisön jäseniä, kunhan taataan tasapuolinen ympäristö eikä päästetä kiihkoilijoita aivopesemään uutta sukupolvea. Ihminen on viisas eläin ja ainakin nuorena pystyy tuettuna löytämään tiensä omaan ajatteluun arvojen ja ideologioiden viidakossa. En sitten tiedä ollaanko Ranskassa tähän pääsemässä, mutta siihen on pyrittävä. Tämä ajatus perustuu merkittävästi totuuden ja tiedon postmodernin kritiikin opetuksille, ja haluaisin tässä ehdottaa nimeä tällaisen ajattelun aikakaudelle, jona ymmärrämme mistä olemme tulleet ja missä olemme nyt, sekä pyrimme katsomaan hieman myös eteemme. Kyse on länsimaisen kulttuurin sielun (psykhe) kehityksestä, ja nyt olemme nähneet (delos, näkyvä) tuon sielun. Uusi nouseva aikakausi siten on sielun näyttämisen jälkeinen aika, postpsykedeelinen aikakausi. Tästä voisi kirjoittaa ihan manifestiksi asti joskus...
|
Hanketta ovat vastustaneet myös "useat valtiot" (mitkäköhän ne mahtaisivatkaan olla?) sekä ihmisoikeusjärjestöt. Onhan se ymmärrettävästi uskon(non)vapauden rajankäyntiä kun kielletään näkyvien uskonnollisten tunnusten käyttö, siis uskonnon ilmaiseminen. Minun nähdäkseni kyse onkin nimenomaan rajankäynnistä ja äärettömän tärkeästä sellaisesta. Asiasta pitäisi puhua oikeastaan paljon enemmän, sillä jos Ranskan hallituksen ymmärrys omasta esityksestään on todella sillä tasolla, että valtio ja kirkko on pidettävä erillään toisistaan, saatetaan säätää vääristä syistä laki, jonka määräykset ovat oikeita. Perustelut ovat minusta tärkeämpiä laillisuuden kriteereitä kuin laki itse.
Mielenkiintoinen osa tätä keskustelua ja prosessia on nähdäkseni se, että kyse on juuri kouluista. Tästä ei siis saa vetää sitä johtopäätöstä, että bussikuski ei saa käyttää turbaania. Kun kyse on kouluista, on kyse nimenomaan lasten tekemästä uskonnon ilmaisusta, ja toisaalta siitä miten lapsia altistetaan vertaisryhmänsä uskonnollisille ilmauksille. Lapsikin tajuaa, että tässä liikutaan hämärillä vesillä, sillä on ilmeisen kyseenalaista laittaa lapset ilmaisemaan jotain uskontoa. Kun ollaan Ranskassa niin kyllä se on paremman järjestelmän puutteessa sikäläinen lainsäätäjä, joka määrää koska lapset ovat riittävän kypsiä julistamaan uskontoaan tai edes uskomaan johonkin uskonnon julistamaan oppiin. Uskontojen periytymisen kieltäminen olisi kai hieman ongelmallista kun jotkut uskonnot voivat vain periytyä, siitä tulisi ehkä tarpeettoman suuri haloo kun miettii keihin tuollainen rajoitus erityisesti iskisi. Vaikka niinkin voisi tietysti tehdä, joskushan hyvän tekeminen suututtaa toisia.
Mutta todetaan vielä, että ateismi on aivan yhtä kummallinen oppirakennelma kuin vaikka nyt jainalaisuuskin, puhumattakaan roomalaiskatolisuudesta. On olemassa kategorinen perustelu sille, miksi kirkko (tai oikeastaan uskonto) ja valtio on pidettävä erossa toisistaan. Se on uskonnonvapaus. Suomessakin on astuttu pari askelta vapautta kohti kun uskonnottomien omaisten ei tarvitse maksaa itseään kipeäksi vainajan hautaamisesta, esimerkiksi. Sanoja on vähän vaikea asetella sopivasti, mutta haluan sanoa, ettei minkään aatteen noudattaminen ehdottomasti, vaikka se sitten polkisi alleen lukemattomia älyttömiä aatteita, ole järkevää, siis rationaalista. Ymmärrän kyllä, jos joku toteaa ettei halua ajatella kaikkia valintojaan vaan mieluummin noudattaa Jeesuksen neuvoja. Mutta siitä huolimatta minä pidän tuota henkilöä hieman vastuuttomana hänen siirtäessään vastuun päätöksestä Jeesukselle -- lähes kaksituhatta vuotta sitten kuolleelle henkilölle. Vastaavasti ateisti on kummallinen väittäessään tietävänsä että jumalaa ei ole olemassa. Kertoisipa joku minullekin, kuinka jonkin olennon olemassaolemattomuus todistetaan.
Jätetään kuitenkin nälviminen ja palataan asiaan. Ranskalaisilla on selvästi jonkinlainen pyrkimys uskonnolliseen neutraaliuteen. Ainakin kouluissa se on täysin perusteltua, koska huomattavasti järkevämpää olisi kasvattaa lapsista itsenäiseen harkintaan ja päätöksentekoon, kriittiseen ajatteluun kykeneviä yhteisönsä jäseniä. Jos ei muuta niin se on ainakin yhteiskunnan kokonaisedun mukaista pitkällä aikavälillä. Minä uskon tosin että se olisi myös askel parempaan maailmaan. Mutta epäilen uskontokriittisyyden riittävän. Kaikkiin muihin aatejärjestelmiin pitää suhtautua samalla tavalla -- tosin täytyy tietysti muistaa, ettei epätäydellinen informaatio edistä kriittistä ajattelua mitenkään, joten kaikista aatejärjestelmistä pitäisi saada kattavasti informaatiota. Eipä olisi minulle ainakaan peruskoulussa opetettu mitään vaikkapa marxilaisuudesta jos en olisi itse ottanut selvää, enkä muista lukiossakaan siihen ikinä puututun. Ei mikään ihme sinänsä että ihmisten käsitys kommunismista on osapuilleen synonyymi totalitarismille.
Kaikki postmoderniin ajatteluun tutustuneet tietysti huudahtavat tässä välissä (ehkä jo aikaisemminkin), että taistelen tuulimyllyjä vastaan, sillä jokainen opettaja siirtää aina eteenpäin omaa arvomaailmaansa, että lapsia ei voida kasvattaa arvo- tai ideologiatyhjiössä (pahoittelen sanahirviöitä). Ilokseni voin todeta, että he ovat käsittäneet saamansa opit jokseenkin oikein. Yhtä iloisena pystyn tosin jatkamaan, että tämä on myös hyvä asia, sillä arvo- ja ideologiatyhjiössä kasvavista lapsista tulisi välttämättä näkemyksettömiä koneiston pompoteltavissa olevia tuhon välikappaleita. Itseasiassa mielenkiintoista olisi oikeastaan kyseenalaistaa arvotyhjiössä kasvamisen mahdottomuus, niin paljon maailmassa tapahtuu todella käsittämättömiä ratkaisuja päivittäin. Vaikka pelkästään tässä kaupunginosassa.
Vastaukseni postmodernisteille on, että laadukkaan perussivistyksen saavista lapsista kasvaa mainitsemani kaltaisia itsenäisiä yhteisön jäseniä, kunhan taataan tasapuolinen ympäristö eikä päästetä kiihkoilijoita aivopesemään uutta sukupolvea. Ihminen on viisas eläin ja ainakin nuorena pystyy tuettuna löytämään tiensä omaan ajatteluun arvojen ja ideologioiden viidakossa. En sitten tiedä ollaanko Ranskassa tähän pääsemässä, mutta siihen on pyrittävä. Tämä ajatus perustuu merkittävästi totuuden ja tiedon postmodernin kritiikin opetuksille, ja haluaisin tässä ehdottaa nimeä tällaisen ajattelun aikakaudelle, jona ymmärrämme mistä olemme tulleet ja missä olemme nyt, sekä pyrimme katsomaan hieman myös eteemme. Kyse on länsimaisen kulttuurin sielun (psykhe) kehityksestä, ja nyt olemme nähneet (delos, näkyvä) tuon sielun. Uusi nouseva aikakausi siten on sielun näyttämisen jälkeinen aika, postpsykedeelinen aikakausi. Tästä voisi kirjoittaa ihan manifestiksi asti joskus...
|
2004/03/01
Kunnia ja traditio
Kävin lauantaina katsomassa ilmaislippujen vanhenemisen painostamana Viimeisen samurain. Oikeastaan yllätyin, kuinka Hollywood ja Tom Cruise eivät olleet onnistuneet täydellisesti pilaamaan kuvausta Japanista ja japanilaisuudesta. Ei elokuva nyt mikään mestariteos ollut jos ajatellaan samurai-elokuvia yleensä, mutta paljon huonomminkin olisi voinut lauantaipäiväänsä käyttää. Vaikka ulkona olikin melkoisen kaunista ja aurinkoista, ei elokuvateatterissa istuminen ollut täysin älytön tempaus.
Elokuvasta heräsi kaksi merkittävää ajatusta. Ensimmäinen oli, että on melkoisen surullista, että ihmiskunnan merkittävimmät panostukset liittyvät sotimiseen. Ihmisten saavutusten menestyksen mittari vaikuttaa olevan niiden hyödynnettävyys sodankäynnissä. Tai ainakin vain sodankäynnin suurista saavutuksista kerrotaan jälkipolville. Eipä kovin monesta muusta asiasta esimerkiksi nuoria suomalaisiakaan muistuteta edellisten sukupolvien saavutusten osalta kuin talvisodasta ja isänmaan ryssiltä pelastamisesta. Tämä tekee minut surulliseksi mutta toisaalta se myös palauttaa mieleeni, miksi olen pyrkinyt saavuttamaan asioita elämässäni. Ehkä olisi mahdollista tehdä jotain, joka ylittäisi väkivaltaisten pyrkimysten suuruuden. Sellaiseksi voisi tietysti myös laskea ihmisten kehottamisen johonkin merkittävään väkivallattomaan toimintaan. Menkää, hyvät ihmiset, ja tehkää jotain hyvää!
Kenelläkään ei voi olla perustetta tuon kehotuksen noudattamatta jättämiselle.
Toinen elokuvan herättämä ajatus syntyi siitä, että samurait puolustivat jotain sellaista perinteisessä japanilaisessa elämäntavassa, että sen puolustaminen oikeutti heille väkivallan ja antoi syyn tehdä kaikkensa, onnistua tai kuolla. Jollain tapaa he eivät kai onnistuneet, koska (varokaa, paljastan yllätyksettömän yksityiskohdan elokuvan juonesta) he kuolivat. Tarinassa kuitenkin annettiin ymmärtää, että heidän viestinsä meni jollain tavalla läpi, koska "voittajat" eivät juhlineet. Mitä samurait sitten puolustivat? Ilmeisesti kaunista vuoristomaisemaa, maaseutua, yksinkertaista elämäntapaa: kurinalaista mutta samalla huolehtivaa ja myötätuntoista sekä epäitsekästä. On helppo ymmärtää, kuinka elokuvan kuvaamassa japanilaiskylässä elämä oli rauhaisaa ja kaunista, luonnonläheistä, onnellista ja tasapainoista, kuin Tao-taon laaksossa konsanaan. Vaikka Tao-tao onkin kiinalainen, panda kun on. Mutta jotenkin tämä kuva häiritsee minua, jokin siinä saa minut epäilemään.
Koko teollisen ajan on kulttuurissa ajelehtinut eteerinen huokaus "takaisin luontoon". Kyse ei ole vain ihmisen yleisestä konservatiivisesta taipumuksesta vastustaa uutta ja muutosta -- ei minun sukupolveni kohdalla "takaisin luontoon" viittaa millään tapaa muutoksen vastustamiseen. Päin vastoin, luontoon "palaaminen" olisi nimenomaan aktiivista muutosta, jotain täydellisen radikaalia. Olen syntynyt ja elänyt kaupungissa, epäurbaanissa ympäristössä olen viettänyt vain sen verran aikaa, ettei se ole minulle täysin outoa, pidän sitä jopa kiinnostavana ja miellyttävänä. Mutta henkilökohtaisesti en ole sieltä peräisin.
Idyllinen kylä kauniissa vuoristomaisemassa olisi kyllä minunkin esteettisen näkemykseni mukaan hieno paikka asua. Hiljaisuutta ja rauhallisuutta: se olisi konkreettinen mahdollisuus tavoittaa suuret ajatukset ja maailman täydellinen kokonaisuus ilman tarvetta joihinkin ympäristöstä irrottaviin apuvälineisiin. Vetäytyisin myös kernaasti tiibetiläisluostariin maailman katolle mietiskelemään parinkymmenen vuoden ajaksi, eikä pelkästään sen vuoksi että jylhä vuoristo on hieno, vaan siksi että sieltä päin löytyy ainakin kuulopuheiden perusteella yleisemminkin sellaista elämänasennetta, jota voisin arvostaa.
Mutta miksen tee sitten niin? Miksi elän täällä kaupungin keinotekoisissa luolastoissa, kauhistellen ilmansaasteita sekä ihmisten turhamaisuutta ja putkinäköisyyttä? Minähän pilaan vain oman terveyteni tällä menolla: ympäristön epäpuhtaudesta ja ravinnosta saa syövän, yhteiskunnan tuottamasta maailmantuskasta vatsahaavan. Kun tämän nyt olen kirjannut, pitäisi vastauksen oikeastaan olla jokaiselle ilmeinen. En halua paeta. En saisi mielenrauhaa maailman katolla istuessani, sillä en menisi sinne eristäytymään, ainoastaan ottamaan etäisyyttä nähdäkseni paremmin. En voisi elää muistaen kuinka jätin toiset oman onnensa nojaan -- pakenin paikalta oma etuni mielessäni. En tiedä voinko tehdä mitään, mutta jos lähtisin, tekisin samoin kuin rikkaat amerikkalaiset, jotka rakentavat itselleen hienon asuinalueen, jota ympäröi muuri ja jota vartioidaan kuin sotilastukikohtaa. Oma onnellisuuteni olisi niin pieni asia, ettei se korvaisi kaikkien muiden onnettomuutta. En olisi edes onnellinen kuvitelmieni paratiisissa, koska tietäisin etten yrittänyt.
Tämä jälkimmäinen ajatus saa minut hieman surulliseksi, mutta myös vihaiseksi. Yritän kuitenkin vastustaa noita tunteita, koska ne johtaisivat masentuneisuuteen ja kyynisyyteen. Kaikessa välinpitämättömyydessään uskon itseasiassa niiden molempien olevan ahdistuneen ihmismielen keksimiä korvikkeita paolle paratiisiin. Eihän masennus mikään paratiisi ole, mutta paratiisin puutteessa ahdistuksen aiheuttajasta vieraantuminen menettelee. Sitä paitsi jos ahdistus säilyisi vaikka pakenisikin paratiisiin, ne ovat melko hyviä korvikkeita kun otetaan mukaan vielä turruttava annos hedonismia.
|
Elokuvasta heräsi kaksi merkittävää ajatusta. Ensimmäinen oli, että on melkoisen surullista, että ihmiskunnan merkittävimmät panostukset liittyvät sotimiseen. Ihmisten saavutusten menestyksen mittari vaikuttaa olevan niiden hyödynnettävyys sodankäynnissä. Tai ainakin vain sodankäynnin suurista saavutuksista kerrotaan jälkipolville. Eipä kovin monesta muusta asiasta esimerkiksi nuoria suomalaisiakaan muistuteta edellisten sukupolvien saavutusten osalta kuin talvisodasta ja isänmaan ryssiltä pelastamisesta. Tämä tekee minut surulliseksi mutta toisaalta se myös palauttaa mieleeni, miksi olen pyrkinyt saavuttamaan asioita elämässäni. Ehkä olisi mahdollista tehdä jotain, joka ylittäisi väkivaltaisten pyrkimysten suuruuden. Sellaiseksi voisi tietysti myös laskea ihmisten kehottamisen johonkin merkittävään väkivallattomaan toimintaan. Menkää, hyvät ihmiset, ja tehkää jotain hyvää!
Kenelläkään ei voi olla perustetta tuon kehotuksen noudattamatta jättämiselle.
Toinen elokuvan herättämä ajatus syntyi siitä, että samurait puolustivat jotain sellaista perinteisessä japanilaisessa elämäntavassa, että sen puolustaminen oikeutti heille väkivallan ja antoi syyn tehdä kaikkensa, onnistua tai kuolla. Jollain tapaa he eivät kai onnistuneet, koska (varokaa, paljastan yllätyksettömän yksityiskohdan elokuvan juonesta) he kuolivat. Tarinassa kuitenkin annettiin ymmärtää, että heidän viestinsä meni jollain tavalla läpi, koska "voittajat" eivät juhlineet. Mitä samurait sitten puolustivat? Ilmeisesti kaunista vuoristomaisemaa, maaseutua, yksinkertaista elämäntapaa: kurinalaista mutta samalla huolehtivaa ja myötätuntoista sekä epäitsekästä. On helppo ymmärtää, kuinka elokuvan kuvaamassa japanilaiskylässä elämä oli rauhaisaa ja kaunista, luonnonläheistä, onnellista ja tasapainoista, kuin Tao-taon laaksossa konsanaan. Vaikka Tao-tao onkin kiinalainen, panda kun on. Mutta jotenkin tämä kuva häiritsee minua, jokin siinä saa minut epäilemään.
Koko teollisen ajan on kulttuurissa ajelehtinut eteerinen huokaus "takaisin luontoon". Kyse ei ole vain ihmisen yleisestä konservatiivisesta taipumuksesta vastustaa uutta ja muutosta -- ei minun sukupolveni kohdalla "takaisin luontoon" viittaa millään tapaa muutoksen vastustamiseen. Päin vastoin, luontoon "palaaminen" olisi nimenomaan aktiivista muutosta, jotain täydellisen radikaalia. Olen syntynyt ja elänyt kaupungissa, epäurbaanissa ympäristössä olen viettänyt vain sen verran aikaa, ettei se ole minulle täysin outoa, pidän sitä jopa kiinnostavana ja miellyttävänä. Mutta henkilökohtaisesti en ole sieltä peräisin.
Idyllinen kylä kauniissa vuoristomaisemassa olisi kyllä minunkin esteettisen näkemykseni mukaan hieno paikka asua. Hiljaisuutta ja rauhallisuutta: se olisi konkreettinen mahdollisuus tavoittaa suuret ajatukset ja maailman täydellinen kokonaisuus ilman tarvetta joihinkin ympäristöstä irrottaviin apuvälineisiin. Vetäytyisin myös kernaasti tiibetiläisluostariin maailman katolle mietiskelemään parinkymmenen vuoden ajaksi, eikä pelkästään sen vuoksi että jylhä vuoristo on hieno, vaan siksi että sieltä päin löytyy ainakin kuulopuheiden perusteella yleisemminkin sellaista elämänasennetta, jota voisin arvostaa.
Mutta miksen tee sitten niin? Miksi elän täällä kaupungin keinotekoisissa luolastoissa, kauhistellen ilmansaasteita sekä ihmisten turhamaisuutta ja putkinäköisyyttä? Minähän pilaan vain oman terveyteni tällä menolla: ympäristön epäpuhtaudesta ja ravinnosta saa syövän, yhteiskunnan tuottamasta maailmantuskasta vatsahaavan. Kun tämän nyt olen kirjannut, pitäisi vastauksen oikeastaan olla jokaiselle ilmeinen. En halua paeta. En saisi mielenrauhaa maailman katolla istuessani, sillä en menisi sinne eristäytymään, ainoastaan ottamaan etäisyyttä nähdäkseni paremmin. En voisi elää muistaen kuinka jätin toiset oman onnensa nojaan -- pakenin paikalta oma etuni mielessäni. En tiedä voinko tehdä mitään, mutta jos lähtisin, tekisin samoin kuin rikkaat amerikkalaiset, jotka rakentavat itselleen hienon asuinalueen, jota ympäröi muuri ja jota vartioidaan kuin sotilastukikohtaa. Oma onnellisuuteni olisi niin pieni asia, ettei se korvaisi kaikkien muiden onnettomuutta. En olisi edes onnellinen kuvitelmieni paratiisissa, koska tietäisin etten yrittänyt.
Tämä jälkimmäinen ajatus saa minut hieman surulliseksi, mutta myös vihaiseksi. Yritän kuitenkin vastustaa noita tunteita, koska ne johtaisivat masentuneisuuteen ja kyynisyyteen. Kaikessa välinpitämättömyydessään uskon itseasiassa niiden molempien olevan ahdistuneen ihmismielen keksimiä korvikkeita paolle paratiisiin. Eihän masennus mikään paratiisi ole, mutta paratiisin puutteessa ahdistuksen aiheuttajasta vieraantuminen menettelee. Sitä paitsi jos ahdistus säilyisi vaikka pakenisikin paratiisiin, ne ovat melko hyviä korvikkeita kun otetaan mukaan vielä turruttava annos hedonismia.
|
